
Eilen illalla Keltsin kanssa agilityn alkeiskurssilla (VAU:n järjestämä). Viime sunnuntaina ei päästy, joten yritettiin nyt omaksua niitä juttuja (erilaisia esteen kiertoja... sylikäännös ja mikähän ihme se toinen nimeltään olikaan...), mitä muut tehneet viimeksi. Ihan esteisiin tutustumista tuo vielä on. Itsenäisesti sekä pienissä ryhmissä mentiin rengasta, puomia ja keppejä. Lisäksi Tainan opastuksella eteenlähetystä. Ensin pelkkä putki, sen jälkeen yksi hyppy + putki ja lopuksi vielä kaksi hyppyä + putki peräjälkeen.
Rohkeasti Keltsi esteille menee, mutta huomaa myös sen, että paljon tokoiltu sekä tottisteltu niin ei irtoa minusta sillä tapaa kuin pitäisi. Jää odottelemaan "Sano mitä sitten?" -ilme naamalla, jos pitäisi useampi este peräjälkeen klaarata. Tosin ohjaajassa varmasti se suurin vika, kun ei osaa riittävän selvästi kertoa. Tai vartalon kieli näyttää jotain ihan muuta, mitä pitäisi.
Kepit saivat Keltsin suunnattoman epäluulon valtaan. Tai ei kepit, vaan niiden ympärille viritetty n. 80 cm korkea aitaverkko, mikä ohjasi koiraa oikeaan suuntaan. Ensin en meinannut saada millään sinne "keppikujalle" ja pari kertaa leiskautti tyylipuhtaasti ekasta välistä verkon yli. Loppupelissä onnistui niin, että kävelin itse koiran edellä pari kertaa kujan läpi ja tämän jälkeen onnistui ulkopuolelta ohjaaminen. Pari kertaa mentiin onnistuneesti ja jätettiin asia hautumaan.
Hauskaa, mutta vaikeaa! Eikä meillä sen kummempia tavoitteita agiliidon suhteen ole kuin vaihtelua ja hauskanpitoa. Sanovat myös, että tuo laji vahvistaa kovasti koiran sekä ohjaajan välistä yhteistyötä. Se ei varmasti pahitteeksi missään muissakaan lajeissa?
Rohkeasti Keltsi esteille menee, mutta huomaa myös sen, että paljon tokoiltu sekä tottisteltu niin ei irtoa minusta sillä tapaa kuin pitäisi. Jää odottelemaan "Sano mitä sitten?" -ilme naamalla, jos pitäisi useampi este peräjälkeen klaarata. Tosin ohjaajassa varmasti se suurin vika, kun ei osaa riittävän selvästi kertoa. Tai vartalon kieli näyttää jotain ihan muuta, mitä pitäisi.
Kepit saivat Keltsin suunnattoman epäluulon valtaan. Tai ei kepit, vaan niiden ympärille viritetty n. 80 cm korkea aitaverkko, mikä ohjasi koiraa oikeaan suuntaan. Ensin en meinannut saada millään sinne "keppikujalle" ja pari kertaa leiskautti tyylipuhtaasti ekasta välistä verkon yli. Loppupelissä onnistui niin, että kävelin itse koiran edellä pari kertaa kujan läpi ja tämän jälkeen onnistui ulkopuolelta ohjaaminen. Pari kertaa mentiin onnistuneesti ja jätettiin asia hautumaan.
Hauskaa, mutta vaikeaa! Eikä meillä sen kummempia tavoitteita agiliidon suhteen ole kuin vaihtelua ja hauskanpitoa. Sanovat myös, että tuo laji vahvistaa kovasti koiran sekä ohjaajan välistä yhteistyötä. Se ei varmasti pahitteeksi missään muissakaan lajeissa?
PS. Kuvissa Keltsiläinen lauantaisissa rapujuhlatunnelmissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti