Ankean syksyinen sunnuntai. Lämpötila nippanappa plussan puolella ja räntää satoi ihan koko aamun. Ei siis ihme, että puliksi nypitti Keltsiläinenkin oli kovin viluinen. Ja kaiken kruunuksi ohjaajan selkä "sanoi perjantaina poks" täysin yllättäen, eikä todellakaan kunnossa vielä. Näitä faktoja uhmaten suuntasimme Jokimaalle toko-treeneihin, mikä olikin tälle syksylle meidän viimeinen kerta. Ensi viikolla olisi virallisesti se viimeinen, mutta jää väliin huomisen operaation takia.
Lieneekö sää säikäyttänyt osallistujia, mutta kolmosluokkalaisia oli saapunut paikalle vain 3 ja extrana yksi kertausta haluava 4-luokkalainen. Otettiin heti alkuun paikallamakuu, koska keli oli haasteellinen. Tällä kertaa Keltsi nousi ja oli lähdössä luo (huoh), mistä sitten palautin eleettömästi takaisin ja loppuajan malttoi hienosti. Havaintona myös se, että akaa näemmä myös pirulainen ennakoida kaikkea, mitä tety. Olen tähän asti vaatinut paikkamakuulta > istu > vapautus, mistä seurauksena nyt sitten tarjoaa istumista heti, kun palaan takaisin koiran viereen. Opetus itselle, että rikottava rutiineja jatkuvasti. Pitänee nyt sotkea pakkaa, vapauttaa välillä suoraan maasta ja välillä taasen vaatia istumista ennen vapautusta niin, ettei arvaa? Ihan samaahan on ollut havaittavissa myös luoksetulossa. Tämän jälkeen otettii seuraamisia, käännöksiä oikealle-vasempaan sekä täyssellaisina. Jättävinä liikkeinä seisomista sekä maahanmenoa. Uskallan väittää, että näissä on menty himppasen matkaa eteenpäin. Sitten vielä luoksetulon loppuasentoja. Ja ihan viimeisenä eteenmenon lähetystä. Keltsi tapasi myös aivan ihanan, uuden kaverin, riiseniuros Maxin (ikää 2,5 vuotta) treeneissä. Hirmuisen ystävällinen tyyppi, joten kovasti tuntuivat tykkäävän toisistaan, kun pääsivät tervehtimään. Voin vaan kuvitella, millainen ralli olisi ollut päällä, jos olisi laskettu koirat irti...
Kotiintultuamme käytiin aistimassa peurajahdin tunnelmia. Huonolla menestyksellä, koska ensimmäistäkään peuraa ei ollut ajomiehet nähneet, vaikka myös kiihkeä vauhtinakki oli jälestämässä niitä. Taivaalta tuli kunnon jalkarättejä, mutta kaivettiin sadetakki kaappien uumenista ja Keltsi oli hyvin tyytyväisen oloinen saatuaan vällyn niskaansa. Kotiin päästyä naapurin Janne soitti, että yksi sorsa katosi rantakaislikkoon ja ehditäänkö auttamaan sen etsinnöissä. Eikun rantaan. Kaikki hyvin, kun sorsa löytyi. Mutta Keltsiläinen ehti käydä uimassa(!) sitä ennen pariin otteeseen. Ei haitannut kylmä vesi ei. Kovin viluinen oli hetken päästä, eikä omistaja-ohjaajan selkäkään hyvää kelistä tykännyt, joten tämän illan aksat jätettii suosiolla väliin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti