sarjassa retket, mitkä eivät unohdu ikinä

Ei Keltsiläiseen liittyvää, mutta pakko raportoida. Sarjassa näytelmäkerhon talviretket, mitkä eivät ikinä unohdu. Miehikkälässä oli FCI5-ryhmis, mihin lupauduin "KETÄ":n (=kenneltäti) roolissa jeesimään, kun jämyjoukkue lähti hakemaan tarvitsemiaan sinisiä nauhoja.

Matka käynnistyi ennen kuutta. Kurvattiin kylätieltä valtatielle, kun pian risteyksen jälkeen havaittiin jossakin pimeydessä auto, syvällä lumihangessa, puiden keskellä. Yksi rekka oli jo pysähtynyt. Myös meidän edessä ajanut tukkiauto pysähtyi. Ja me. Lähdettiin juoksemaan bussipysäkiltä autoa kohti. Ensimmäisenä pysähtyneen rekan kuski oli ehtinyt jo käydä tarkistamassa tilanteen, eikä henkilövahinkoja. Mutta hinausapua tarvitaan paikalle, että auto saadaan kinoksista ylös. Soitin päivystykseen ja Lahdesta lupasi apu lähteä matkaan. Tässä kohtaa alkoi haiskahtamaan (sananmukaisesti) ja rekkakuskit katsoivat parhaaksi kutsua paikalle myös virkavallan. Mitä tämän jälkeen tapahtui on ?, koska olimme aikataulusta myöhässä ja lähdimme jatkamaan matkaa heti luvan saatuamme. Ensimmäisenä paikalle tullut rekkakuski jäi päivystämään apujoukkojen saapumista.

Ajettiin kiemurtelevaa maantietä, näytelmäpaikalle oli ehkä noin 10-15 km matkaa. Tie oli tosi jäinen. Hetkeä aiemmin oltiin puhuttu, että tämä auto on varmaan sellainen, ettei mitään voi, jos lähtee. Ne kuuluisat viimeiset sanat... Edessä oli jyrkkä alamäki ja heti sen perään tiukka, kalteva kurvi, minkä takana iso pelto. Pajero päätti heittäytyä omapäiseksi ja lähti ryöstämään mäkeä alas. Samantien tiesi, että tästä ei hyvä seuraa, kun 2500kg vyöryy mäkeä alas n. 60km/h vauhtia. Kaikki kävi ihan hetkessä, mutta toisaalta siinä ajassa ehti kelata älyttömän paljon. Ulkokurvista mentiin pellolle niin, että lumi pöllysi. Auto pysähtyi ja oltiin jossakin kinoksessa kallellaan. Apukuskin ovesta oli turha edes suunnitella ulostuloa, kun lunta oli ikkunaan asti. Mitään ei käynyt meille, koirille tai autolle, kun lunta oli ihan älytön määrä. Vyötäröön asti, kun sai kammettua itsensä ulos kuskin puolelta. Nopea tilannearviointi, missä ollaan ja mitä tehtävissä. Jani tuli hakemaan koirien paperit näyttelypaikalle ja lupasi järjestää myös koirille kyydin, jos tarvis. Me alettiin etsiä apua, mikä löytyikin onneksi tosi läheltä. Muutaman sadan metrin päässä oli maatalo, missä avulias vanhempi isäntä ja konevajassa traktori. Eikun koirat autosta ulos, ketjut autoon kiinni ja hyvin nöyränä tuo omapäinen ajokkimme palasi takaisin tielle. Aikaa meni ehkä 15-20 minuuttia, kun matka saattoi taas jatkua.

Näytelmiin ehdittiin kuin ehdittiinkin ajoissa. Punaista, sinistä ja yksi keltainen nauha sieltä lähti matkaan kotiinviemisinä...

PS. Jos tahdot elämysmatkailua, ilmoittautumisia seuraavalle näytelmäkerhon retkelle otetaan vastaan!