Tsuida duida

Tsuida duida
osaat sä uida
pysyks sä pinnalla?
Napa kiven päällä
PoM!

Keltsi Keltsiläinen on mulannut tähän asti vedessä siten, että jalat ottaa pohjaan. Tai noh mitä nyt pari kertaa sulkeltanut (vahingossa), kun rynnännyt lelua hakemaan. Eilen se uskaltautui uimaan ekan kerran kunnolla, kun heiteltiin kelluvaa vesilelua. Lisäksi oli harjoitussessio moottoriveneen kyydissä olosta. Se touhu ei hirvittänyt yhtään, vaan patsasteli veneessä tyyriin näköisenä ja katseli laidan yli veteen sekä kyttäsi ohiajettassa uivia lintuja.

Perjantai, viikon paras päivä

Viikonloppu edessä ja aivan mahtavia helteitä luvattu. Taidetaan viihtyä mökillä rannassa veden äärellä koko viikonloppu.

Eilen oli metsäjälkitreenit Anhavan maastoissa. Sattuneesta syystä seurattiin niitä yhä katsomon puolelta. Mutta koiraa seuratessa on varmasti ollut ainoa oikea päätös pitää treenitaukoa tässä viime viikkoina. On se niin "erilainen" kuin normaalisti.

Poikettiin matkalla Tillolan ampumaradalla, kun siellä oli metsästysseurojen yhteiset harjoitusammunnat torstaiseen tapaan. Ei menty tapahtumien keskipisteeseen vaan jäätiin auton kanssa kauas mäen päälle. Ja hyvä niin! Havaintona oli, että vaikka koira on tottunut laukauksiin (ehti käydä sorsalla mukana, kuullut harjoitusammuntaa jne.), eikä hätkähdä niistä mitenkään niin tuollainen tilanne, mikä muistuttaa lähinnä "Kolmatta maailmansotaa" on aika haastava. Ei pelännyt, mutta ihmeissään oli, että "Mitä hittoa...?". Toisaalta eipä tuo ole millään tapaa verrattavissa edes normaaliin metsästystilanteeseen, kun ei sielläkään sarjatulta ammuta.
Täytyy nyt käyttää tuotakin mahdollisuutta hyväksi ja käydä ampumaharjoitusten aikaan lähistöllä ihan vaikka lenkkeilemässä sekä leikkimässä niin muutaman kerran jälkeen ei varmasti tuohonkaan meteliin enää korvaansa lotkauta.

Hevosia on siirretty pikkuhiljaa laitumille. Laidunaitojen rakennus/läpikäyminen on Keltsiläisen lempipuuhaa. On suorastaan riemuissaan! Mikäpä sen hauskempaa kuin juosta irti ruohoniityillä, poiketa välillä metsän siimekseen tai harrastaa myyräjahtia. Saattaa hetkellisesti pyörähtää jossakin näkymättömissäkin, mutta pitää siitä huolen, että kuulee meidät koko ajan. Säännöllisesti pitää käydä tarkistamassa tilanne ja häntä suorana sännätä perään, jos siirrytään kauemmaksi tms. Loistokoiruus, kun pystyy pitämään mukana kaikkialla, eikä tarvi silmä kovana koko ajan vahtia.

Ilta vietettiin rantasaunalla. Koiruus mulasi taasen vedessä onnesta soikeana. Heittelin kapulaa veteen ja mitenhän onnistuikin sukeltamaan. Meinasi mennä konseptit sekaisin hetkellisesti siinä tilanteessa. Hassu tapaus.

Säikähdyksellä selvittiin

Säikähdyksellä selvittiin Keltsin vatsaongelmista. Huh! Ja olen entistä vakuuttuneempi, että olivat ihan koiran itsensä aiheuttamia... Lääkekuuri syödään joka tapauksessa loppuun ja paluu normaaliin ruokavalioon varovaisesti, ettei tule takapakkia "liian tujun" ruoan myötä. Suolisto oli kuitenkin sen verta ärtynyt. Riisiä, raejuustoa ja kypsää kalkkunanlihaa - mennään pelkästään näillä muutama päivä.

Eilen lähti hakemus Hollolassa alkavalle Toko-kesäkurssille, mikä tarkoitettu kilpaileville ja kilpailemaan tähtääville koirakoille. Vetäjänä Marko Selander (SM 10. 2008) sekä Oili Huotari (EVL, valmennusrenkaassa). Jälkimmäinen kisannut myös borderterriereiden kanssa, joten olisi varmaan annettavaa meille siinäkin mielessä. Kurssilla on yksi teoriakerta sekä viisi käytännön harjoituskertaa. Kurssilla käydään läpi kaikki tokoliikkeet ja mietitään kullekkin koirakolle sopivia opettamisvaihtoehtoja. Ottavat vain 10 koirakkoa ja paikalla aina kaksi kouluttajaa. Kuullostaa sen verta hyvältä ja tehokkaalta, että ilman muuta yritetään mukaan, kun tässä lähellä on. Voi toki olla, ettei päästä, kun ei "oman seuran" juttuja. Mutta yrittänyttä ei laiteta...

Juoksu alkaa olla voiton puolella, joten eiköhän ensi viikolla sännätä jo ainakin maastoon. Jee!

PS. Ai niin... Keltsi on aivan ihastunut "Lyyli"-varsaan. Haltioissaan tuijottaa, eikä selvästikään oikein tiedä, mikä se on, haluaisi vaan leikkiä. Luuleekohan isoksi koiraksi? Kuvia en ole saanut (vielä) otettua, kun yleensä emän narun päässä ulos-sisään viedessä. Mutta yritän.

Ahneen airiksen painajainen

Pakko kirjoittaa tänne jatkohoito-ohjeet, äkillisissä maha- ja suolikanavan sairauksissa. Saattavat nimittäin olla ahneen airiksen painajainen. Tässä noin pääpiirteittäin ohjeistus:

- antakaa eläimen olla ilman ruokaa 24h
- keittäkää riisiä runsaassa vedessä ja antakaa aluksi pelkkää keitinvettä
- annetaan keitettyä riisiä 1/2-1 rkl kerrallaan useita kertoja päivässä
- antakaa 3-4 pientä annosta, jossa on 3/4 keitettyä riisiä ja 1/4 laihaa lihaa, pakastekalaa tai raejuustoa
- antakaa riisiseosta hieman suurempina annoksina ja jatkakaa siten kunnes eläimen tila on vakiintunut
- tämän jälkeen voidaan sekoittaa riisiseokseen pieni määrä normaalia ruokaa
- viikon aikana seoksesta vaihdetaan enenevä määrä sellaiseen ruokaan, jota normaalistikin syö
- palatkaa ankarampaan ruokavalioon heti, mikäli eläin alkaa uudestaan näyttämään sairaalta

En todellakaan väheksy näitä ohjeita ja aion niitä noudattaa (ainakin noin pääpiirteittäin), mutta saattaa meillä yksi karvakuono äänestää jaloillaan. :D

PS. Paranemaan päin selvästi. Nyt juo ja istuu jo ruokapöydän vierellä kytiksessä...

Huoleton ois elukaton

Aiemmin sanonta kuului "huoleton ois hevoseton", mutta Keltsin tulon myötä sanonta muuttunut otsikossa mainittuun muotoon.

Eilen illalla koiruus oli vaisu, oksensi pariin otteeseen ja maha muutenkin ihan sekaisin. Olin ymmälläni, koska en keksinyt syytä, miksi näin. Kävin yöllä alakerrassa ja pyysi päästä ulos. Enää ei oksentanut, mutta maha aivan kuralla. Sama aamulla. Silloin kakoi, mutta eihän mitään tullut, kun maha oli tyhjennetty aiemmin jo varsin huolella. Liikkuminen oli tosi vaikeaa, takapää erityisesti ei meinannut pysyä perässä. Kuumetta ei ollut, kun mittasin. Eikun soitto klinikalle ja olivat sitä mieltä, että tultava näyttämään. Sinne siis.

Lääkäriaikaa odotellessa aloin pohtimaan viikonlopun tapahtumia ja mieleeni tuli yksi teoria, mikä on mahdollinen. Varsa syntyi perjantaina, lauantai oli sadepäivä, joten olivat emän kanssa karsinassa, mutta eilen ekaa kertaa ulkona. Keltsi Keltsiläinen on käynyt tonkimassa varsomiskarsinassa ja löytänyt jotakin mielenkiintoista! Jälkeisiä ehkä? Ihan varmasti on ollut pakko maistaa, jos sellaisia nenän eteen tullut. Oireiden alkaminenkin sopisi aikataulullisesti.

Kerroin tämän myös lääkärille ja piti täysin mahdollisena, joten se kirjattiin nyt myös potilaskertomukseen. Ensimmäisenä otettiin verikokeet, että näkee, millä mallilla tulehdusarvot ja tarvitseeko nestehukan takia nesteytystä. Tulehdusarvot olivat lievästi kohollaan, mutta ei mitään hälyttävää, nestehukasta ei onneksi tietoakaan. Lääkäri kysyi minulta, onko mahdollista, että on syönyt jonkun vieraan esineen. Kerroin, että tuon koiran kohdalla kaikki on mahdollista. Ottivat röntgenkuvat, koska halusivat tarkistaa senkin vaihtoehdon. Ei löytynyt mitään. Sitten ultraan. Kaikki sisuskalut kunnossa (tarkisti ihan kaikki!), ainoastaan suolisto näytti ärtyneeltä.

Saatiin mukaan 10 pv Oriprim Forte Vet -kuuri. Lisäksi antoivat pistoksen lääkettä, mikä auttaa oksenteluun sekä varuiksi varjoainetta, jos oireet eivät hellitä ja täytyy tehdä lisätutkimuksia. Aamuun seuraillaan. Seuraava vaihe olisi ottaa uusia röntgenkuvia ja tutkia niistä varjoaineen läpimenoa, mutta toivottavasti niitä ei tarvita. Nesteytyksestä pidettävä huolta, joten apteekista varuiksi matkaan iso ruutta sekä Nutrisalia. Ja paastolla luonnollisesti on.

Mutta kyllä on nyt tehty huolellinen kuntotarkastus "Pärnäsen korjaamolla" ja toiveikas olen, että tämä näillä konstein helpottaa...

Väsyneet, mutta onnelliset

Siinäpä ne päälimmäiset tunnelmat. Tänään oli ohjelmassa Kymenlaakson kanakorien järjestämä mejä-päivä ja reissu venähti loppupelissä 9h mittaiseksi. Mutta olihan antoisa päivä!

Päivän vetäjänä oli pitkänlinjan mejä-harrastaja sekä koetuomari Tuula Pekkalin. Alunperin 1,5h mittaiseksi kaavailtu teoriaosuus kesti yllättäen paljon pidempään, kun asia oli tosi mielenkiintoista ja aktiivista porukkaa mukana. Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin käytännön harjoitusten pariin.

Harjoitusjäljet tehtiin niinkuin ne kokeessakin tehdään. Ensimmäisenä jokaiselle osallistujalle lyötiin käteen kompassi + kartta, mihin jälki piirretään. Tehtävänä oli piirtää AVO-luokan jälki kahden makuun (kulmissa) sekä loppukaadon (hirvensorkka palkkana) kera, joskin mittaa harjoitusjäljelle vain n. 150m. Suunnistaminen ei todellakaan vahvimpia kompetenssejani, mutta kompassin käytöstä selvittiin kunnialla kurssikavereiden avustuksella. Jälki vedetttiin maastoon koemaisesti eli ensimmäisellä kierroksella kukin suunnisti sekä merkkasi piirtämänsä jäljen, seuraavassa vaiheessa veretys ja näkyvien merkkien vaihtaminen piilomerkkeihin. Vaikeutta toi lisää vielä se, että kukaan ei nähnyt toisten tekemää jälkeä ja harjoitukseen ne vaihdettiin parin (tai ryhmäläisten) kanssa. Meillä oli parina 2v mäyrisnarttu kokeneen metsämiesisäntänsä kera. Ja maasto-osuuden vetäjänä Päivi, jolla "luonnonlahjakkuus mäykky" (JVA-arvo minimimäärässä kokeita), mutta kokemusta myös pk-lajeista eli osasi tuoda sitäkin näkökulmaa. Huipputreenitiimi!

Maastoon ei pääse, ellei koira läpäise ampumatestiä. Käytännössä tämä menee niin, että koirat sidotaan kiinni tuomarin osoittamaan paikkaan (puihin) 6m jälkiliinan (sääntöjen mukaan mejässä liinan oltava tasan 6m pitkä, ei yhtään pidempi tai lyhyempi, koska mittauksia kokeissa tehdään) päästä. Ohjaajat siirtyvät tuomarin merkistä pois koiriensa luota. Käskyn alle ei saa jättää, eikä itse asiassa sanoa yhtikäs mitään (odota tms.) tai rauhoitella edes silittelemällä. Tämän jälkeen ammutaan haulikolla laukaus ilmaan. Mikäli koira pelkää tms., ei tuomari anna lupaa jatkaa maasto-osuudelle. Tämä tehtiin myös eilen ennen maasto-osuutta. Eka kerta, kun Keltsin laukausvarmuutta testattu "virallisemmin". Itseäni jännitti kovasti, koira ei korvaansa lotkauttanut, vaan seisoi hievahtamatta paikoillaan.

Olosuhteet olivat jokseenkin ihanteelliset treeneihin. Upea kangasmaasto, kosteaa, kun sade ropisi hiljalleen, eikä metsän siimeksessä tuullut oikeastaan yhtään. Yllättävää kyllä tässä lajissa haasteita ennemmin aiheuttaa liian tuore kuin liian vanha jälki. Voimakas veren haju on koiralle hankalaa, kun vielä tällaisessa kelissä haju leijuu ilmassa ja työtä pitäisi tehdä kuitenkin nenä maassa. Etukäteen mietitytti myös meidän vauhti, onko sitä ihan liikaa. Lähdössä annoin käskyn "Jälki", Keltsi tutki lähtöruudun tarkasti ja lähti siitä ajamaan jälkeä todella varmasti. Yllättävää kyllä vauhtia ei ollut yhtään liikaa, vaan suoritti tehtäväänsä todella rauhallisesti sekä varmasti. Tarkisti jäljen todella tarkasti ja merkkasi makuut kulmissa. Kaksi kertaa teki oman koukeronsa. Toisella kerralla oli pakko käydä tarkistamassa mättään takana oleva hirvenpa***akasa. Toisella kertaa joku muu mielenkiintoinen haju. Mutta molemmilla riitti, kun sanoi "Jälki", jolloin palasi takaisin pisteeseen, mihin jäi ja jatkoi siitä työskentelyä eteenpäin. Oli aika jännittävää, joskin opettavaista kulkea jälkiliinan päässä (mejässähän saa pitää kiinni ainoastaan jälkiliinan päästä), kun ei itsellä mitään ennakkoaavistusta jäljen kulusta ja pystyi vaan luottamaan koiraan, että se tietää, mitä tekee. Eipä voinut ainakaan ohjata tai auttaa, vaan oli annettava koiran tehdä ratkaisut itsenäisesti. Yhdessä kohtaa tuli jo kylmät väreet, kun tulimme ojan/puron luo. Mietin mielessäni, että jälki menee ehkä tästä yli tai sitten ei. Keltsi ratkaisi tilanteen ylittämällä ojan ja oikea päätöshän se oli. Hienosti jatkoi siitä jäljen ajamista kaadolle asti, joskin siellä sitten ihmetteli hirvensorkkaa sen näköisenä, että "Ai tässäkö se nyt sitten muka oli?", mutta alkoi maistella sitä. Merkkasi siis senkin riittävällä tavalla. Huvittavaa, että kaadon jälkeen metsästä poistuttaessa nuuhkutti vielä jäljen tekijöiden saappaan jäljet tielle, mistä olivat poistuneet. Ilmeisesti myös "ihmisjäljestä" on jäänyt jotain oppeja mieleen?

Päivän päätteeksi oli palautekeskustelu. Keltsi sai kovasti kiitosta jälkityöskentelystään. Lisäksi se on koira, mitä on helppo lukea, missä kulloinkin mennään. Jatkoon saadut eväät olivat, että treeniä vaan, sitä kautta suoritusvarmuutta ja kokeisiin. Näillä jatketaan, koska mejä kiehtoo todella kovasti. Laji, missä voi olla oikeasti hyödyksi, jos se tositilanne (haavikko metsällä, kolaritilanne tms.) joskus eteen tulee.

Rankka päivä takana, mutta illalla menimme vielä rentoutumaan rantasaunan lämpöön. Keltsi mulasi vedessä ja kävi uimakoulua Jennin opastuksella.


(kuva otettu kamerakännykällä, joten pahoittelut sen huonosta laadusta)

Elämän suuria ihmeitä

Iltapäivälle asti mentiin ihan normaalien arkiruutiinien merkeissä, kunnes... Naapuri (mökkiläisiä) tuli ilmoittamaan, että tuolla laitumella on varsa. Oli nähnyt, kun syntyi. Tiedettiin, että tulossa on (tai piti tulla jo), mutta pääsi silti emä täysin yllättämään meidät. Ahkerasti ollaan vointia syynätty, mutta minkäänlaisia merkkejä ei ole ollut havaittavissa, joten ei tuota viitsi tallissakaan seisottaa. Noh ei ole ensimmäinen kerta, eikä varmasti viimeinenkään, kun varsa yllättäen tupsahtaa. Hevosethan mieluusti varsovat salaa, jos siihen suinkin mahdollisuus.

Ihan uskomatonta ollut seurata tuon "pikkukoiran" suhtautumista. Vaistoaa, että jotain uutta & ihmeellistä on. Istuu tallissa karsinan oven takana ja vahtii. Yhtään ei vingu, rähise tms., vaan ihan hiljaa kuuntelee ääniä karsinasta. Mikäli ollaan tarkastamassa varsan sekä emän vointia karsinassa, ruokkimassa tms., istuu tiiviisti ovenraossa ja tarkkailee tilannetta herkeämättä. Jännä nähdä, mitä tuumaa, kun pikkuhevonen huomenna tuodaan ensimmäistä kertaa ulos jaloittelemaan, jos suinkin keli vaan sallii.

Taas yksi todiste lisää siitä, miten fiksu koira airis on!

(kuvassa väsynyt tallityöntekijä)

Lehmän hermot

Niitä varmasti tarvitaan, jos omistaa energisen airiksen ja yrittää kasvattaa vaikkapa palkintopelargonioita puutarhassaan. Miten ihmeessä nuo ehtii joka paikkaan?!

Aina on oltava mukana siellä, missä tapahtuu. Kukkia istuttaessa voi nähdä silmäkulmasta, kun risupartainen apulainen pinkoo poispäin "jotakin" suussaan. Yleensä kyseessä juuri hetkeä aiemmin istutettu taimi tai jokin puutarhatyökalu, minkä on hetkellisesti laskenut käsistä maahan. Lisävahinkojen välttämiseksi tulee annettua jotakin luvallista tekemistä/ajankulua (esim. luu tai siankorva). Se pitää tietysti juuri sillä hetkellä haudata odottamaan parempia aikoja pehmeään multaan. Ja mistäs muualta sitä pehmeää multaa löytyy kuin siitä kukkapenkistä, joten taas on yksi taimi katollaan, mikä on aseteltu huolellisesti paikoilleen. Ja kun oikein kovasti touhuaa niin alkaahan sitä toki väsyttämään. Eihän siinä auta mikään muu kuin istahtaa hetkeksi huilimaan. Vaan miten sattuukin, että takapuolen alle osuu huolellisesti asentoon aseteltu kukkanen. Jne. Jne. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin...

Näissä meidän nurkissa ei todellakaan nokonuukaa, sen on elämä elukoiden kanssa opettanut. Tällaista kuitenkin tänään. Säyhtee vaikenee, mutta vain hetkeksi.

Anna mun kaikki kestää

Valikoiva kuulo sekä ymmärrys on värittänyt arkieloa viime päivinä. Tarkennuksena, että siis myös Keltsin kanssa. On päivästä sekä hetkestä kiinni, mitä kuulee, mitä haluaa kuulla tai miten asian tahtoo ymmärtää. Laskin juuri, että 9. päivä menossa eli kyllä tää tästä. Pian ollaan voiton puolella. Tää on sitä paljon puhuttua positiivista ajattelua...

Kotosalla tehty pienimuotoista tottistelua. Mitään uusia juttuja on aika turha nyt opetella, kun vanhan kertaamisessakin on haasteita. Ihan pieniä pätkiä ja yksi asia kerrallaan. Hyvin vaihtelevalla menestyksellä onnistuu. Välillä sujuu kuin tanssi (tänään esim. jättäviä liikkeitä tyyliin "istu" ja "maahan" sekä paikallaanmakuuta, eikä mitään ongelmia), mutta toisena hetkenä yksinkertaisinkin asia (tyyliin "istu") saa aikaan reaktion "Häh, mitä sä nyt niinku yrität muka oikein tarkoittaa?". Rasittavaa.

Lauantaina ollaan menossa Kymenlaakson kanakoiraseuran mejä-päivään. Aamusta on teoriaa (harjoittelu, jäljen teko, kokeet) ja sen jälkeen maasto-osuus (jäljen teko ja ajaminen). Muutama koira on lähdössä maastoon, niin myös me, kun ei järjestävää tahoa tuo juoksu kuulemma haittaa. Yksitellen joka tapauksessa mennään ja Keltsin vuoro porukan viimeisenä niin ei häiritse muita. Noh sitähän ei tiedä, miten tuo vaikuttaa itse tekemiseen, mutta sen näkee sitten. Tuli, mitä tuli, mutta on tässä pakko jotain aktiviteettia yrittää keksiä.

Kanakoirista tulikin mieleen, että meillä asustelevassa karvakuonossa taitaa olla jonkinlaista "laulavaa lintukoiraa". Jäätelöauto ajoi tuohon tontin kulmalle "musa soiden". Mitä teki Keltsi? Istui tasaper...ein pihanurmelle, laittoi noukan sekä huulet oikeen tötterölleen taivasta kohti ja alkoi laulaa mukana. Huvittava otus.

Tapaturma-alttiuskaan ei tunnu kadonneen mihinkään. Iltalenkillä höntyili jotain ojassa. Kas kummaa törmäsi sitten siltarumpuun, mistä mätkähti nenälleen tantereeseen. Ulvaisu kuului, mutta ei onneksi tainnut käydä mitään. Ei ainakaan onnu, verta ei tule ja kaikki hampaatkin tallessa, vaikka kuonollaan maata kynti.

On osattava iloita pienistäkin asioista

Niinhän se menee. Ja toisaalta samaan hengenvetoon voi vaan todeta, että miksi sitä ihmisen pitää olla jääräpäinen sekä kaavoihin kangistunut? Huoh. Olen ollut sitä mieltä, että noutokapulalla EI leikitä, vaan se on vain ja ainoastaan treeniväline.

Tänään oli oikein hieno kesäpäivä. Marssittiin koiruuden kanssa rantaan mökille, että saa purkaa paineitaan (ollut viime päivinä hiukan liikaa tuota virtaa, osin varmasti juoksun ja osin siitä johtuvan extraloman vuoksi). Mukaan piti ottaa tuttuun tapaan "sorsadami", mikä tuon pitää saada aina itse kantaa mukana. Lähtiessä muistin, että jossain on sellainen varsin järeä sekä painava, muovinen noutokapula, mikä myös kelluu. Ostanut joskus kesää silmällä pitäen. Löytyi, joten nappasin kapistuksen matkaan. Heittelin ensin sorsaa, minkä nouti tosi nätisti joka kerta, myös rantavedestä. Vaihdoin sitten kapulaan, eikä minkäänlaista ongelmaa siinäkään! Nätisti haki, kantoi suussaan ja toi takaisin "Heitä uudestaan-ilme" naamalla. Kapulan varastamisesta sekä järsimisestä ei ollut tietoakaan. Tekikö tämän muutoksen kapulan materiaali vai olosuhteet? Vaikea sanoa.

Matkaa sekä työtä on toki vielä hirmuisesti siihen, että tuosta valmis (tai edes puolivalmis) liike saadaan. Ja puisen kapulan uskon taas tuovan niitä haasteita. Mutta oli tämä puoli voittoa siinä mielessä, kun tuskaillut suunnilleen päänsä puhki, miten ihmeessä tuon saa kapulaa nätisti suussa pitämään tahi kantamaan. Miksi ihmeessä en ole voinut miettiä aiemmin vaihtoehtoisia keinoja, vaan hakannut päätäni seinään? Noh parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Vaan loihan tämä taasen uskoa, että eiköhän noutokin voi jonain päivänä vielä onnistua...

Tähän loppuun pieni kesäinen kuvapläjäys. Viimeisessä kuvassa sain ikuistettua todistusaineistoa siitä, että kapulan kuskaaminen onnistuu. Jee!

Pääsee kuin koira veräjästä

Otsikon mukaisesti niin tosiaan käy, jos miettiin tulevien viikkojen treenejä. Tai niitä suunniteltuja. Keltsi peijoona kehitti elämänsä ensimmäisen juoksun, joten meillä on nyt "game over" hetkellisesti treenimielessä. Ihmettelinkin maanantaina toko-cupissa, kun olin hirmuisen kiinnostava Veeti-cockerin mielestä. Mutta en se ollutkaan minä, vaan ylläni olevat vaatteet tai vielä tarkemmin sanottuna kotosalla odotteleva Keltsi Koiranen. Olishan mun pitänyt arvata...

Tiistaina olisi jatkunut metsäjälkitreenit Korialla, mutta sattuneesta syystä kävin siellä itsekseni. Erittäin antoisa kokemus oli katsella kaikessa rauhassa toisten treenaamista ja imeä sitä kautta oppeja itseeni. Perjantai-lauantai on mejä-harkat Kuivannolla, mutta jäävät nyt sitten väliin nekin. Samoin ensi viikolla käynnistyy´uusi toko-kurssi, mutta sinne päästään mukaan jälkijunassa.

Ihan totta puhuen ei se elämä meillä niin vakavamielistä/treenikeskeistä ole eli pelataan niillä korteilla, mitkä kulloinkin kädessä on. Otetaan tässä tapauksessa käyttöön plan B. Tarkoittaa lähinnä pienimuotoista tottistelua pihassa ja onpahan nyt hyvää aikaa opetella kaikkia "tosi hyödyllisiä" temppuja. Joutenkaan, kun ei osaa olla.

Koira on ihan samanlainen minusta kuin aiemminkin. Noh ehkä korvat aavistuksen hukassa ja nukkuu enempi. Siinä kaikki. Samoin se on onni täällä keskellä ei mitään, että lähitienoolla ei yhtään poikakoiraa. Ainoat tiedossa olevat ovat metsästyskoiria ja asustelevat sellaisissa tarhoissa, että helikopterin tarvitsee karatakseen riiuureissulle. Hyvä niin.

Keltsillä on ihan uusi kesälook, ainoastaan parta tavaramerkkinä on ja pysyy (niin ja jalkakarvat tietty). Käytiin maanantaina Jussin luona. Täytyy näin sivusta seuranneena todeta, että on se helppoa, kun sen osaa. Huoh. Vaan on tuo nyt niin hieno sekä siisti, ettei mitään rajaa. Itse asiassa syttyikin kipinä, josko jossakin mätsäreissä kävisi ihan leikkimielisesti. Tulisihan taas yhdenlaista kokemusta, vaikka ei meillä niitä näyttötavoitteita sitä yhtä "hyvää" enempää olekaan.

Treenailtiin noutokapulaa naksun kanssa. Päästiin sen verran eteenpäin, että nyt pitää hetken sitä suussaan. Muutaman sekunnin vain, mutta edistystä sekin. Vaan mieluusti varastaisi kapulan ja menisi sivummalle sitä järsimään. Jäinkin miettimään, onko tuossa kapistuksessa jonkinlainen "kielletyn hedelmän maku"? Ikinä ei sillä ole leikitty, ennemmin piilossa pidetty. Mitenhän ihmeessä tästä päästään eteenpäin? Vai onko lähdettävä liikkeelle vaikeimman kautta eli metallinen heti alkuun? En tiedä. Hyvät vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita...

Jos koiran rukous kuultaisiin, taivaasta sataisi luita

Jos tuo koirien rukous kuultaisiin, veden sijaan taivaasta tulisi tosiaan varmaan luita...


Nälkä kasvaa syödessä, sanotaan ja se pätee myös koiratreeneihin. Ainakin minun kohdalla. Perfektionismi kuuluu myös luonteenpirteisiini (olkoon sitten hyvä tai huono asia?), joten haluan tehdä asiat niin hyvin kuin ikinä osaan/pystyn ja tavoitella täydellisyyttä. Ei siis yllätys, että tänään iski hirmuinen hinku tehdä pieni jälki jo päivällä tuohon omalle pellolle (kun ns. helppoja jälkiä voi alussa treenata vaikka päivittäin). Vaan sääherra päätti toisin ja tyrkkäsi taivaasta vettä ihan koko päivän.


Keltsi sai tänään oppitunnin hevosten kunnioittamisesta. Tosi hienosti se on niiden kanssa ollut, ei rähise, varoo jne. "Vanhat peräkammarin pojat" siirrettiin toiseen tarhaan ja menin viemään niille päiväheiniä katokseen kulman taakse. Keltsi ilmestyi jostain hyvin "reteen" näköisenä paikalle. Siis tarhan sisäpuolelle. Vaan Ville-ruuna on hyvin oman arvonsa tunteva herra ja oli toista mieltä koiran saapumisesta paikalle. Kääntyi koiraa kohti, laittoi korvat niskaan ja hyökkäsi sitä kohti. Ei se oikeasti vihainen ole, mutta uhittelee kyllä mielellään. Ja juurikin ruoka-aikaan. Kyllä sai Keltsi jalat alleen ja häntä suorana paineli aidan alta karkuun. Pikkaisen nauratti, kun tulin katoksen takaa ja näin koiruuden istuvan hyvin nolon näköisenä aidan ulkopuolella. Naamalla oli sen näköinen ilme, "Tässähän mä olen koko ajan istunut...". Noh olihan oikein hyvä kurinpalautus hevosilta ja muistaa varmaan taas pitkän aikaa, ettei tarhaan ole mitään asiaa. Ja ei tullut tällä kertaa komennus meikäläiseltä edes, jee.


Illaksi vesisade loppui ja pääsin kuin pääsinkin tallomaan jäljen pellolle. Maa oli sateen jäljiltä kostea ja tuuli puhalsi suhteellisen navakasti lännestä. Tein noin 50 askeleen suoran jäljen myötätuuleen. Namu jokaiselle askeleella, eikä pellolla pelkoa muurahaisista. Lähtöön sekä maaliin laitoin muutaman makupalan kasan. Vein koiran lähtöpaalulle ja rauhoituimme hetken. Sen jälkeen käsky "jälki" ja matkaan. Hyvin sekä varmasti tuo lähti taas ajamaan. Vauhtia oli huomattavasti vähemmän kuin eilen metsässä ja ajoi koko jäljen hyvin tarkasti. Jopa hitaasti. Jokunen namukin matkalta upposi parempiin suihin. Maalissa sitten kunnon kehut ja pallon heittelyä. Jäin miettimään, olisiko parempi välillä ajaa jälkeä pellolla ja välillä metsässä, kun odotettavissa, että vauhtia voi tulla metsässä vähän liikaakin? Ja toisaalta pelkästään pellolla jälkeä treenaavilla tulee kuulemma (näin sanoivat kouluttajat) ongelmia maastossa, kun aika ei riitä niin tarkkaan työskentelyyn. Täytyy nyt ihmetellä ja konsultoida viisaampia. On tää vaikeaa, kun ite ei osaa, mutta koiraa pitäisi viedä eteenpäin...

Lahjattomat treenaa

En ole vielä keksinyt, miten tähän blogiin pystyy kirjoittamaan jälkikäteen päiväkirjamerkintöjä tietylle päivälle (tuskin mitenkään?), joten laitan nyt koosteen tämän viikon tapahtumista. Jatkossa yritän toki päivittää sitä mukaa, kun jotain tapahtuu...

Maanantaina (4.5.) tokoilua Puutiellä

Toista kertaa ns. jatkoryhmässä (koirat, jotka osaavat ALO-luokan liikkeet). Harjoitusten puolesta äärimmäisen mukava ryhmä (Ja Keltsin mielestä muutenkin, kun cockeripoikaystävät Veeti & Max samassa ryhmässä), tekemistä sekä hiomista liikkeissä toki piisaa vielä piiiiitkäksi aikaa. Teemana oli tällä kertaa ruutu & nouto. Treenit aloitettiin kuitenkin perinteisesti luoksepäästävyydellä sekä paikallamakuulla (ryhmässä). Vähän ajatuksia siitä, miten meni...

Luoksepäästävyydessä menty hyvän matkaa eteenpäin. Malttaa jo hienosti mielensä, kunhan muistaa ottaa kontaktin heti ja palkata oikea-aikaisesti. Matkaa on yhä siihen, että ilman näitä pysyy ahteri isänmaassa. Kaikki ihmiset on niin ihania...

Paikallamakuu ryhmässä on ollut "bravuuri" (uskomatonta, mutta totta!), mutta tehty viime aikoina vähemmän. Ja sen huomasi. Jäi nätisti paikoilleen, kun kävelin parinkymmenen metrin päähän. Mutta sitten iski itselle ahneus, enkä käynyt palkkaamassa ajallaan terävänä napittavaa koiraa. Nousi ja lähti luo. Huoh. Palautus takaisin paikoilleen (ilman palkkaa luonnollisesti) ja loppu menikin sitten mukavasti. Olihan taas hyvä opetus siitä, että oppiminen ei riitä, vaan opittua pitää myös ylläpitää. Vahvuudetkaan eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan vaativat treeniä.

Ruutua on tehty kerran tai kaksi aiemmin. Aluksi koiran kanssa yhdessä laittamaan namu ruutuun ja paluu lähtöpisteeseen, missä sitten koira perusasentoon ja lähetys ruutuun. Lähestymisiä eri suunnista ja matkaa kasvattaen. Seuraavassa vaiheessa koiran jättäminen perusasentoon ja itse laittamaan herkku paikoilleen. Yllätyin, kun kesti nahoissaan tuonkin. Sitten paluu koiran sivulle ja lähetys ruutuun. Singahti vauhdilla ja jäi jopa seisomaan (ollut sarjassa hankalaa). Ihmetteli vissiin, että "Tässäkö muka oli kaikki namuset?". Älymukava liike, kun saa juosta kovaa ja ruudussa odottaa aina jokin herkkupala, millä saa suun makeaksi.

Noudosta ei olekaan sitten juuri kerrottavaa. Noutoleikit ovat lemppareita ja mieluusti kantaa tavaroita suussaan, mutta... Jostain syystä tuo noutokapula on meidän kompastuskivi. Junnataan sen kanssa paikoillaan ja jollain tapaa jopa umpikujassa. Ottaa kyllä kapulan, mutta ongelmat alkavat, kun pitäisi pitää nätisti ja rauhallisesti sitä suussa. Ihan pakko olisi alkaa järsimään. Voihan itku! Ei kai tässä mikään muu auta kuin palata vaiheeseen 0000.01 eli niin alkuun kuin ikinä mahdollista. Ehkä naksutinta voisi hyödyntää tämän liikkeen opettelussa, kun ymmärtää sen ideologian? Ja kokeeko kapulan jotenkin kiellettynä, mutta kiehtovana kapistuksena, kun ei koskaan leikeissä tms. mukana? Ohjaaja suositteli kokeilemaan naksun kanssa rauhallisessa ympäristössä (kotona sisätiloissa) pala palalta. Ehkä me lähdetään siitä liikkeelle ja muutetaan sitten strategiaa tarpeen mukaan.

Lopuksi otimme vielä yksitellen seuraamista käskyn alla. Käännöksiä, temponvaihteluita, pysähdyksiä jne. Tästä saatiin kovasti kiitosta. Seuraa innokkaasti ja ottaa mukavasti kontaktia, pysähdyksissä istuu nopeasti ja suorana perusasentoon. Kotiläksyksi treenailla yhä hyvin lyhyitä pätkiä ja hakea sitä kautta suoritusvarmuutta.

Tuo suoritusvarmuus pätee kyllä kaikkeen muuhunkin niinkuin paikallamakuu tällä kerta itselle opetti. Treeniä, treeniä, treeniä... Oikotietä onneen ei ole!

Tiistaina (5.5.) jäljen teoriaa

KPKY:n alkeisjälkikurssi (metsäjälki) käynnistyi teorian merkeissä. Koiruudet olivat latautumassa kotosalla, kun ohjaajat sivistivät itseään kunnon teoriapläjäyksellä. Opetusmetodina ruoka eli perjantaina maastoon nälkäisten koirien kera.

Keskiviikkona (6.5.) pihatreeniä ja sorsannoutoa

Kurakelit ovat taaksejäänyttä, joten treenikärpänen on taas puraissut pahemman kerran. Otimme kotipihassa tokoa (seuraamista, jättäviä liikkeittä sekä ruutua). Ihan lyhyitä pätkiä, yksi asia kerrallaan. Kivaa! Tämän jälkeen marssimme hyvillä mielin rantaan heittelemään "sorsaa" (lähes damin mallinen leikkisorsa, mikä kelluu). Aurinko porotti todella lämpimästi, joten heittelin sorsaa rantaveteen. Innoissaan haki joka kerta ja toi nätisti takaisin kuin sanoen "Heitä uudestaan!". Onnistuin sitten vahingossa nakkaamaan vähän turhan kauas ja olin varma, että nyt tuli kahluureissu itselle. Luonto joutui koetukselle, kun piti kahlata lähes selkää myöden veteen saadakseen lelun, mutta hetken emmittyään haki sen pois. Ja sen jälkeen tietysti juuri kylvetylle multaiselle pellolle kirmaamaan.

Perjantaina (8.5.) ensimmäinen metsäjälki

Kokoonnuimme Kuusankoskella Anhavan majalla. Puitteet eivät olisi voineet olla paremmat. Upea kangasmaasto, lämmintä liki +20C, auringonpaiste ja kevyt tuuli puhalsi. Mukana oli paljon pentuja/nuoria koiria, joten useimmille tämä oli elämän ensimmäinen metsäjälki. Niin myös Keltsille. Meidät jaettiin pienryhmiin koirien iän sekä kokemuksen perusteella ja jokaisen ryhmän mukaan lähti pari kouluttajaa. Talloimme kukin ihan lyhyen, noin parinkymmenen metrin jäljen myötätuuleen. Askeleet hyvin tiheään. Ideana se, että "lähtöruutuun" muutaman namin kasa, sitten yksi jokaiselle askeleelle, matkalle kasa (tai pari) rauhoittamaan koiraa ja loppuun luonnollisesti kasa namusia palkkioksi. Haimme koirat autosta yksi kerrallaan. Ennen jäljelle lähtöä koira sivulle ja rauhoittuminen, sitten matkaan. Heti ensimmäisen koiran kohdalla huomasimme luonnon järjestäneen meille oman haastekertoimensa, kun muurahaiset olivat tehneet massarynnäkön namien kimppuun. Odotettavissa oli vaikeuksia.

Keltsin vuoro oli meidän ryhmän toisena. Ahne koira, mutta jostain syystä namuset eivät kiinnostaneet pätkääkään (ei syönyt ensimmäistäkään), vaan imi jälkeä eteenpäin kuin juna. Meikäläisen tehtäväksi jäi kulkea perässä ja jarrutella vähän. "Maalissa" odottelin hämmentyneenä palautetta, kun kaikki namuset jäivät matkalle jne. Taisi mennä ihan pieleen? Mutta ryhmän kouluttaja totesi nauraen, että "Tuota... Mitähän hän tästä kommentoisi... SE AJAA JÄLKEÄ JO NYT!". Seuraavaksi kokeillaan Froliceilla tms, mistä eivät murkut kiinnostuneita ja mikäli menee samalla tayylillä niin askeltiheyttä pidennetään ja namuja vähennetään samantien. Yksi kouluttajista kertoi, että heillä on bokseri, joka ei missään vaiheessa ole kiinnostunut namusista, vaan jäljelle pääseminen sekä ajaminen on sen mielestä kaikkeista palkitsevin juttu. Haasteita on sitten tullut enemmänkin vauhdin kanssa. Hyvä nenäkoira! Ei olisi voinut paremmin ensimmäinen kerta mennä, joskin haasteita varmasti matkalla odotettavissa, mutta eikös vaikeudet ole tehty voitettavaksi...?!

Better late than never

ja sama savoksi eli Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Toisin sanoen kai se on pakko siirtyä itsekin nykyaikaan ja alkaa perehtyä bloggailun saloihin, kun kaikki muut tätä jo tuntuu harrastavan. Toisaalta voisihan tässä olla itselle myös se hyöty, että vanhat tapahtumat pysyvät paremmin mielessä vielä vuosienkin päästä.

Pääroolia näissä tarinoissa tulee esittämään joka tapauksessa airedalenterrieri "Keltsi". Ja mitä yhtään koiraa sekä tätä yhteiselon alkutaivalta muistelen, tulee päiväkirjamerkintöjä värittämään varmasti arkielämän realisimi, komedia sekä draama. Toivottavasti ei kuitenkaan selkeä horror.

Yritän olla ahkera kirjoittaja, mutta aika näyttää, miten tämän lupauksen kanssa käy...

Tähän loppuun lienee syytä kirjoittaa lyhyt historiikki siitä, mistä/miten tähän päivään on tultu. Koiraihminen olen ollut aina, mutta olosuhteiden pakosta oman hankkiminen on venynyt näin pitkään. Vuoden 2008 vaihtuessa alkoi tuntua, että nyt on oikea aika. Vaikka olen impulsiivinen ihminen, isot päätökset harkitsen tarkoin ja koiran hankkiminen on juuri sellainen. Myöskään päätös rodusta ei syntynyt silmänräpäyksessä. Päinvastoin. Selvää oli, että koiran pitää olla koiran kokoinen ja palveluskoiraoikeudet omaava. Tein listan itseäni kiinnostavista roduista. Selailin rotujärjestöjen sivuja, luin kirjoja + lehtiä, lueskelin rotuaiheisia foorumeja, surffailin kasvattajien sivuilla jne. Taktiikkanani oli eräänlainen "pudotuspeli" eli yksi kerrallaan viivasin listalta yli niitä rotuja, jotka eivät syystä tai toisesta tuntuneet itselle sopivilta. Lista lyheni pikkuhiljaa ja lopulta finaalissa oli enää kolme vaihtoehtoa: saksanpaimenkoira, suursnautseri ja airedalenterrieri. Viimeksi mainittu oli minulle vierain, mutta alkoi päivä päivältä kiehtoa enemmän ja enemmän. Rotumääritelmän kohta Airedalenterrieri on avoin ja luottavainen, ystävällinen, rohkea ja älykäs. Aina valpas, ei aggressiivinen, kuitenkin peloton. kuullosti juuri siltä, mitä omalta koiraltani odotan/toivon. Mutta mistä ihmeestä näitä oikein löytyy? Lähestyin lähistöllä asuvaa kasvattajaa, jolta sain vinkin Energetics-kasvattajanimen alle syntyneestä pentueesta.

Ensimmäinen kosketus tähän C-pentueeseen tapahtui 10.8. Inkoossa, kun pennut olivat luovutusikäisiä. Osa oli lähtenyt jo omiin koteihinsa, jäljellä oli enää 5 pentua. Ja tästäkin joukosta Diego oli lähdössä omaan kotiinsa juuri samaisena päivänä. Oli antoisaa nähdä tuolla reissulla useampi, eri-ikäinen airis. Paikalla oli mummo-Oona, äiti-Hippa sekä vierailevana tähtenä Diegon perheen vanhempi uros Elmeri ja tietysti C-pennut. Isäpappaa ei luonnollisesti näkynyt, kun asustelee tuolla Saksanmaalla, mutta Othellon meriitteihin olin ehtinyt tutustua jo netin välityksellä.

Niin siinä sitten kävi, että asia sai sinetin Inkoon reissulla. Airis se on oltava ja mieluiten juuri tästä pentueesta! Näyttelyihminen en ole, joten toiveena oli saada kolmikosta harrastuksiin sekä arkeen sopiva kaveri ilman näyttelypaineita. Keltsi valikoitui näillä kriteereillä joukosta. Syyskuun alussa se tuli taloon 11 viikon ikäisenä. Tässä vaiheessa pentu muistutti lähinnä ajokoiran ja cockerspanielin risteytystä noin ulkoisesti. Seuraavalla viikolla haettiin ensimmäinen rokotus ja päästiin aloittamaan pentukoulu.

Käytiin paljon erilaisissa paikoissa (kaupungilla, minun työpaikalla, raveissa, tapahtumissa jne.), missä paljon ihmisiä sekä toisia koiria. Toko-kipinä syttyi pentukoulussa ja koko syksy-talvi treenailtiin ahkerasti, parhaimmillaan 2-3 krt/vko plus tietysti omatoimiset treenit tähän päälle. Muutamaan valmennukseenkin päästiin mukaan, vaan kyllä siellä maajoukkueessa kisaavien valvovan silmän alla tuli olo, ettei me osata yhtikäs mitään. Agilityhallilla käytiin jokunen kerta höntsäilemässä talven pimeinä iltoina. Keväällä 2009 uskaltauduimme vihdoin myös Lahden Käyttökoirien tottistreeneihin.

Kesää kohden toko-/tottisrintamalla hiljenenee, mutta pistetään nyt paukkuja maastolajeihin. Suomen kesä on hieno, mutta niin valitettavan lyhyt. Ihan noviiseja ollaan tällä saralla, mutta jälki tuntuisi ainakin tässä vaiheessa ylivoimaisesti mielekkäimmältä maastolajilta. Mejään olemme ehtineet jo hurahtaa ja tällä viikolla alkaa metsäjälkikurssi Kouvolan Palveluskoirien riveissä. Eiköhän näissä riitä puuhaa meille koko kesäksi...