Aamuysiltä kokoontuminen, porukan jako pienempiin ryhmiin ja sopiminen, mihin ketkäkin suuntaa. Teemalla riistan ruokkiminen eli heinää + kauraa piti kuljettaa ruokintakatoksille metsään. Ajattelin, että otan Keltsiläisen mukaan niin tulee hyvä lenkki koirallekkin samalla. Valittiin naapurin ajokoiramiehen kanssa katos, mikä ei matkallisesti niin hirmuisen kaukana tiestä, mutta eipä tullut mieleen miettiä maaston profiilia ja lumen määrää. Voi ristus, sanon minä! Alkumatka kodalle oli lastenleikkiä, kun metsätie jossain kohtaa talvea aurattu ja traktorin renkaan jäljet vielä erotti. Lunta oli vain puoleen sääreen asti. Mutta siitä eteenpäin taival oli tuskainen. Lunta oli vyötäröön asti ja katos vielä ison, jyrkän montun pohjalla. Jollain konstilla tiemme perille asti selvitettiin ja saatiin heinät sekä kaurat kuskattua katokselle asti. Ajateltiin, että takaisinpäin tulo on helpompaa, kun kävelee vanhoja jälkiä. Niinhän sitä luulisi. Ei niistä jalanjäljistä ollut mitään hyötyä, kun järkyttävä ylämäki edessä. Eipä siinä auttanut muu kuin yrittää rämpiä mäkeä ylös teemalla tyyli vapaa ja paikoitellen pitikin "heittää neliveto päälle". Jopa Keltsiläistä otti reissu tosi koville. Raukka oli niin puhki, että yritti hyödyntää meidän jälkiä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun ne olivat syvyydeltään ihmistä vyötäröön asti. Sai sitäkin sitten matkalla välillä pukata takapuolesta eteenpäin, kun jäi retkottamaan siihen hankeen sen näköisenä, että "Hei, voiskos joku jeesata?"... Noh eipä tarvi enää tänä päivänä lenkkeilystä murehtia, vaan voidaan maata loppupäivä reporankana tuvassa soffa selässä kiinni ja liikuskella hissukseen ihan vaan tässä pihapiirissä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti