Nyt on laskut menneet sekaisin montako agiliitokertaa meillä on takana. Eipä noita hurjan montaa vielä ole, mutta muutama kerta kuitenkin.
Treenit oikein hienossa syyssäässä Villähteen koululla. Porukka jaettiin kahtia (4 + 4). Toinen puolikas treenasi Tainan kanssa rataa ja toinen puolikas meni Marin kanssa ihkauusia (pussi + keinu ja rengas vielä extrana, mikä ollut kerran harjoituksissa) esteitä oppimaan. Jäätiin Keltsin kanssa ekana tuohon rataryhmään. Rata oli näin alkaville paikoin aika haastava, joten aloitettiin niin, että jokainen suunnitteli ensin ilman koiria, miten aikoo koiran kanssa radan edetä. Ja sitten käytiin läpi nämä suunnitelmat yhdessä. Sen jälkeen yksi kerrallaan koirien kanssa radalle. Me oltiin vuorossa viimeisenä. Osa esteistä sujuu jo tosi kivasti, mutta minä itse olen armottoman huono ohjaaja (huoh) ja koira on niin nopea. Tarkkuutta vaativista paikoista selvitään hienosti (kiitos ahkeran tokon + tottiksen?), mutta etenemistä sekä vauhtia vaativissa kohdissa tahtoo tulla niitä ongelmia. Keltsi painaa urku auki ja katsoo sitten sen näköisenä, että "Sano nyt, mitä seuraavaksi...!", kun minä jään jälkeen. Radan kaksi viimeistä estettä oli puomi ja kepit, mitkä molemmat olleet hankalia. Puomilla epäröi aluksi, mutta treenattiin se sitten kolmesti ja meni jo oikein hyvin. Jätetiin siihen. Kepit eivät tuottaneet tänään minkäänlaisia ongelmia. Eipä niillä vielä hirmuista vauhtia ole, mutta homman jujun selvästi oivalsi. Otettiin nekin kolme kertaa ja jätettiin asia hautumaan. Uusiin esteisiin tutustuminen meni myös kivasti, mitä nyt keinu hieman hirvitti. Ovat selvästi hankalimmat esteet puomin kanssa. Ja molempien kanssa suurin kynnys tuntuu olevan takajalkojen nostaminen irti maasta. Kun se kynnys on ylitetty, loppu sujuu hyvin. Myös alastulossa malttaa pysähtyä kontaktille. Taitavat olla ison koiran mielestä niin epäilyttäviä, kun kapeita, puomi korkea ja keinu kiikkerä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti