Syyskauden viimeiset hirviammunnat Tillolassa, joten eikun koira autoon ja menoksi. Siellä ampumaradan "päällä" (rata hiekkakuopassa) lähdettiin lenkkeilemään hiekkatietä pitkin. Yksittäiset laukaukset ei taaskaan mitään, mutta se sarjatuli on liikaa. Ei joudu paniikkiiin tai pakokauhuun, mutta ei ole mukavaakaan. Paineistuu. Mitä hittoa on tapahtunut?!?! Se jäänee ikuisesti hämärän peittoon. Ei tässä auta muu kuin tehdä kovasti töitä ja käydä sitten vaikka Hälvälän maastoissa (ampuvat 2 krt/vko, ympäri vuoden) vierailulla. Ja voi toki olla myös tähän ikävaiheeseen liittyvää, kun muutenkin "mörköjä" tuntuu varsinkin hämärissä vaanivan? Mutta haluan takaisin sen aikaisemman varmuuden, mitä tuolla koiralla ollut ja sen eteen olen valmis tekemään kaikkeni.
Eilen kävi mielenkiintoinen tilanne. Oltiin päivällä metsässä lenkillä, Keltsi sai juosta irti ja itse tsekkasin sieniä. Erään hakkuuaukean päällä harjulla kykin juuri suppisten parissa, kun kuulin selän takaa (jyrkkä alamäki) tosi vihaisenkuuloisen "vahtihaukun". En ollut nähnyt koiraa ikinä moisessa mielentilassa, kun hyppi suunnilleen tasajalkaa paikoillaan ja haukkui. Eipä sitten tullut mieleenikään lähteä katsomaan, mikä siellä on. Hirveä minä epäilin vahvasti ja epäilen yhä (ei eläissään nähnyt, joten voisin kuvitella nostattavan melkoisen älämölön), mutta kuulin sitten, että karhu nähty alueella... Jääköön ikuiseksi arvoitukseksi, mikä siellä oli, heh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti