Yrittänyttä ei laiteta

Varsin vauhdikas viikonloppu takana. Alueella järjestettiin peräti kolmet mejä-kokeet, joista kaksiin olin lupautunut apujoukkoihin. Perjantai-lauantai suunnistettiin, merkattiin sekä veretettiin VOI-luokan koejälkiä. Tänään sitten pääsi Keltsi tuleen, kun saatiin mahdollisuus treenata AVO-luokan jäljellä kokeen jälkeen. Vähän haastavankuuloinen harjoitushan tuo kieltämättä oli, kun koejäljellä mittaa 900m. Ja aika tarkalleen vuorokauden ehti vanhentua, kun veretettiin 15:45 ja jäljelle päästiin seuraavana päivänä 16:00. Tähän asti treenailtu pisimmillään vain 150-200m jälkiä, joskin kulmat (sekä makuut niissä) on ollut mukana jo pari kertaa. Vanhentumisaika on ollut aiemmin vain 12h luokkaa tai vähän yli. Ajattelin, että yrittänyttä ei laiteta eli kokeillaan ilman minkäänlaisia paineita ja lopetetaan "onnistuneeseen kohtaan", jos tehtävä tuntuu liian vaikealta.

Jälki oli jaettu aika tarkkaan kolmeen samanmittaiseen (300m) osuuteen. Eka osuus meni loistavasti, vaikka matkalla oli mm. kaksi ojan ylitystä. Keltsi jäljesti tiiviisti nenä maassa ja teki ratkaisut itsenäisesti. Ojien yli ponkaisi yhtään miettimättä ja minulla itselläni olikin enemmän haasteita niiden ylittämisessä. Eivät nimittäin mitään yliharpattavaa mallia. Ojien jälkeen nousua ja tultiin ekaan kulmaan, missä merkkasi makuun ja jatkoi menoaan kuin juna. Mutta toinen osuus olikin sitten... Tosi hankala! Ekat 50m suunnilleen oli hyvää metsämaastoa, minkä jälkeen alkoi avohakkuu (huh!) ja tätä olikin sitten varmaan 3/4 toisesta osuudesta sekä vielä kolmannestakin pätkä alussa. Hakkuualueen yli mentiin ihan hienosti, vaikkakin itsellä meinasi uskonpuute iskeä (myönnän). Mutta hakkuun toisessa päässä olevassa kulmassa tuli sitten tenkkapoo eteen. Ja hukkahan siitä seurasi. Keltsi olisi halunnut jatkaa jostain syystä väkisin suoraan eteenpäin. Tiedä, mitä mielenkiintoista siellä oli? Itselläkään ei mitään käsitystä tai edes aavistusta jäljen kulusta tuossa kohtaa, joten epätoivo meinasi hetkellisesti vallata mielen. Mutta niin vaan se jälki löytyi siitä kulmasta ja loppumatka sujui taasen ihan kivasti, joskin kyllä huomasi, että väsy alkoi hieman painaa. Kaadolle joka tapauksessa tultiin ilman lisäkiemuroita ja palkaksi hirmuiset kehut sekä herkkuja taskusta.

On kyllä jännä tilanne mennä jälkeä, minkä kulusta itsellä ei etukäteen mitään käsitystä. Ja koejäljellä avomerkkejä minimaalinen määrä. Siinä tilanteessa voi vain luottaa koiraan ja antaa sen tehdä ratkaisut. Treenissä voi tosin välillä vilkaista olan yli ja ilokseen todeta, että ihan oikeaan suuntaan mennään, kun piilomerkit niin näyttävät. Kyseinen jälki oli ollut kokeessakin hankala, nimenomaan tuo hakkuualue.

Jälkeenpäin pohdin sitä, mitä jälkeä Keltsi todellisuudessa ajaa, kun "ihmisjälkeäkin" treenailtu? Onko veri vai saappaanjäljet vahvempi? Tätä ei saa selville oikeastaan millään muulla kuin tekemällä joskus treeneissä tarkoituksella jäljen, missä suunnistusvaiheessa tekee piston harhaan ja palaa sitten takaisin jäljelle. Kokeessa tällä ei sinänsä merkitystä, koska verettäjän saappaanjäljet vievät joka tapauksessa kaadolle myöskin. Ja yleensä ilman turhia mutkia. Mutta tositilanteessa (jos sellainen joskus kohdalle tulee) on eri juttu, koska haavoittuneet sorkkaeläimet harvoin kumisaappaita käyttävät... Samoin mietin sitä, onko meidän ylipäätään järkevää ajaa koejälkeä edes treenimielessä, kun niin monet saappaat sitä jo ehtineet talloa? Pitää jututtaa viisaampia.

Saatiin tieto, että meidät on hyväksytty keskiviikkona alkavalle toko-kurssille. Jee! Onpa kiva päästä pitkästä aikaa myös tottelevaisuutta treenaamaan ohjatusti.